Sonaattimuoto, aluksi mittasuhteiltaan vaatimaton barokin aikakaudelta periytyvä keksintö, kehittyi myöhemmin niin soolosoitinsävellysten kuin kamari- ja orkesterikokoonpanoille tarkoitettujen laajimpienkin sävellysten hallitsevaksi muotoperiaatteeksi. Syntyaikanaan 1700-luvulla tämä varsinkin mutta ei pelkästään teosten avausosissa käytetty muotoa ohjaava rakenne laajentui sittemmin merkittävästi sekä mitta- että sävellajisuhteiltaan. Viime vuosisadalle tultaessa sonaattimuoto oli jo saanut niin vapaita tulkintoja, että sen toisiinsa sulautuneita jaksoja voisi pitää amorfisina. Motiivityöstö alkaa hallita teemankäsittelyä ja saa itse muotoa keskeisemmän roolin aiemmin niin selväpiirteisesti erottuvien vaiheiden samalla hämärtyessä tunnistamattomiksi.

Mahtaako siis ilmaisua rajoittavaksi koetulla ankaralla sonaattimuodolla olla mitään annettavaa 2000-luvun musiikille? Varsinkin silloin, kun teos noudattaa muotorakenteen lisäksi vielä perinteeseen liittyviä tekstuureja? Käsillä oleva kokoelma uusia sonaatteja pyrkii esittämään myönteisen vastauksen. Asiasta kiinnostuville todettakoon, että tekijä vakuuttaa kaikkien vihkossa julkaistujen sonaattimuodon eri vaiheita tyylittelevien sävellysten olevan ehdottoman tekoälyvapaita.