Elämänsä iltaan ehtinyt, paljon nauttinut ja paljon kärsinyt, joka solullaan vaiheikkaan elämänsä elänyt, vierailla mailla vaeltanut, lopulta etruskilaiselle kotikonnulleen päätynyt, valtakuntansa kunniavanhuksena kansalleen onnea ja rauhaa rukoillut Turms, kuolematon, kertoo tässä Mika Waltarin suuressa romaanissa merkillisen elämäntarinansa.

Romaanin polveileva juoni on rikas ja monisärmäinen kuin elämä itse. Se on hämmästyttäviä yllätyksiä täynnä, eikä sen kulkua voi ennakolta aavistaa. Se on valtava näytelmä, joka esitetään silloin tunnetun maailman kaikilla äärillä ja jossa sen moniin eri kansallisuuksiin kuuluvat ihmiset nauttivat ja iloitsevat "kaikesta siitä, mikä ihmisten mielestä on nautintoa ja iloa".

Turmsin vaiheet alkavat hänen poikana ensi kertaa "löytäessään itsensä" Efesoksessa salaman halkaiseman puun juurella. Hän tuli nuoruudessaan suorittaneeksi kohtalokkaan tuhopolton, josta aiheutunutta kostoa hän joutuu pakenemaan Delfoin temppeliin ja sen jälkeen vaeltamaan kodittomana maasta maahan ja osallistumaan persialaissotien meritaisteluihin. Hänen elämänsä ratkaisevimpia tapauksia on Arsinoen, Eryxin Afroditen papittaren kohtaaminen Sisiliassa ja tämän ryöstäminen omaksi naisekseen.

Turmsissa ruumiillistuu persialaissotien aikakauden voimakas elämänpoljento kaikissa sen vivahduksissa. Hänen elämänsä muistelujen ja itsetutkistelujen lopputuloksena on toteamus, että ihminen, joka täysin ja perinjuurin tuntee itsensä niin kuin hän, ei olekaan enää kuolevainen, vaan jumala - kuolematon -  jolla on valta palata takaisin maan päälle uuteen elämään. Silloin hänen ei tarvitse aloittaa alusta, vaan hän voi alkaa siitä, mihin lopetti, koska on palatessaan löytävä hautaansa panemastaan maljakosta kohtalonsa kivet, jotka palauttavat hänen mieleensä hänen entisen elämänsä kokemusten summan. Näin miettien hän saattaa pelottomin mielin siirtyä rajan taakse - suojelusenkelinsä helmaan.