Minä, Ella, seison suihkussa vapisevin jaloin. Annan lämpimän veden valua kasvoilleni kuin menneiden vuosikymmenien kyy-neleet. On raastavaa, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä lä-hemmäksi vuosikymmenet tulevat, sitä elävämpiä muistikuvat ovat, sitä enemmän itken ilman kyyneleitä. Elämän ikävää. Elämän vuosikymmeniä. Lipuneet ohi, kuin uni harmaaseen menneisyyteen. Itkenkö Äidin ikävää, vai omatuntoni tuskaa, kun en ollut pitämässä kiinni Äidin kädestä hänen kuolinhetkel-lään? Hän sai kuolla yksin. Helli, kymmenen lapsen äiti. Vaikka vain kolme oli jäljellä sillä hetkellä kun Helli kutsuttiin pois. Minä, Ella, olen nyt saman ikäinen kun hän silloin, hieman vail-le yhdeksänkymmenen. Tunnen yksinäisyyden vanhuksen ympä-rillä. Se ei ollut elämän ikävää, mennyttä taistelua, itsensä unohtamista, uhrautumista, surua ja kärsimystä, vaan kaipausta lapsiin. Onko siinä jotain pahaa että sen sanonkin? Viekö se joltakin lukijalta pois, (olin aloittanut kirjoittamaan muistiinpa-noja hänen elämästään) palasia hänen omanarvon tunnostaan? On tapahtunut, on sanottu; ”nainen on uhrautuva, kaikkensa antava, suorastaan laupias ja mies on hulttio, juoppo vätys.” Joku on ehkä tuntenut että kertomukseni häpäisee mies-sukukuntaa, ylistää liikaa naista? Ehkä se ajatus on osunut hä-neen kipeästi, koska ei ymmärtänyt että tässä, kyse oli edelli-sestä käsikirjoituksesta; ”Elämä Kuin Kuume”, oli tarina elämäs-tä. Se oli yksi kappale Suomen historiaa. Tarina lapsen elämäs-tä, hänen joka näki kaiken, kuuli kaiken, pelot, huolet, äidin surulliset kasvot. Vasta myöhemmin minä, Ella, ymmärsin mis-sä ajassa olin elänyt. Ajassa, joka vaikutti kehitykseeni.
Vielä tänä päivänä, lähes yhdeksänkymmenen ikäisenä, säväh-tää säikähdys; jotakin putoaa, kolahtaa pamahtaa, tai kesken kaiken, joku huutaa äkkiä vierelläni! Ne hermot! Olen kai hiu-kan yliherkkä.
Tiedän Äidin toivoneen viimeisinä aikoinaan, että pääsisi pois. Oli huokaissut Elinalle ”miksi minä en pääse jo pois”? Entä lap-set? Kolme sisarusta meitä on vielä jäljellä. Hän kaipasi pois, heidän luokseen jotka ovat jo poismenneet, ovat häntä vastassa toisella rannalla. Kaikki seitsemän. He ottavat hänet vastaan iloisina, rakkaina. Eräänä päivänä kauan sitten, kävin Elinan kanssa äitiä tervehtimässä vanhainkodin sairasosastolle. Kerä-sin tienpenkalta villikukkia, sinikelloja, päivänkakkaroita ja vih-reitä lehtiä, ilahduttaakseni häntä kertoakseni, että taas on uusi kevät, uusi elämä, kuin uutta toivoa. Mistä? Mitä toivoa on enää yhdeksänkymppisellä? Sitä en juuri sillä hetkellä ajatellut. Äiti oli aina rakastanut luonnon kukkia, nyt hän katsoi kuin nä-kemättä, kuin tuntematta niiden tuoksua. Aina ennen sunnun-taisin hehkuivat luonnonkukat maljakossa puhtaan pöytäliinan päällä. Liedellä tuoksui lihasoppa. Urkumusiikki tulvi radiosta pieneen tupaan, täyttäen sen hartaalla tunnelmalla. Aurinko heitti keltaisen kuvion lattialle, sen lämpö hiveli pientä jalkaa. Tupa muuttui kaikuvaksi kirkkosaliksi.
Hän istui sänkynsä laidalla niin pienenä ja hauraana että tus-kin uskalsin istua hänen vierelleen. Olin myös ottanut mukaan käsikirjoitukseni jota olin työstänyt elämästämme. Se oli viisi senttiä paksu nippu A-nelosia, täynnä tekstiä monen vuoden työn tuloksena. Olin sitä kirjoittanut sydänverelläni kahdeksan vuotta, välillä itkien, joskus hymyillen. Halusin tehdä kunniaa Äidilleni hänen kamppailustaan viedessään lapsilaumaa eteen-päin sota-ajan elämässä. Äiti oli siis sotasankari, vaikkakin unohdettu, niin kuin useimmat äideistä. Annoin nipun äidin kä-teen. Hän siristi silmiään pää kallellaan kuin olisi vaikea nähdä. Kerroin yrityksestäni kirjoittaa. Hän piteli nippua kädessään, juoksutti arkkeja sormiensa lomitse.
– Oletko SINÄ kirjoittanut nämä kaikki? kysyi Äiti, ilman mie-lenkiintoa nipun sisällöstä, kuin vain niiden lukumäärä olisi hämmästyttävä. Nyökkäsin, jotenkin kuin ujona, että kun tuli tehtyä.