Olli Sinivaaran klassisen kuulaassa runokokoelmassa puut ja niiden vihreys innostavat puhujaa, joka ihaillen todistaa valon ja vuodenaikojen leikkiä lehvästöissä. On lehtipuiden ja kukkien aika, lehtivihreän ja mahlan aika. Siinä romanttisessa hetkessä ajallinen jänne on yhtäkkiä mittava, oksillaan ikuisuuteen kurkottava. Ilmaus toistuu, sen esine ei. Sikäli puut kasvavat silmissä, että niihin kertyy jokainen katse ja tuokio, niihin voi tallettaa kunkin suvikerran. Tämä tuoksu olet sinä itse.

Näihin runoihin tulee palata. Korkeiden oksistojen ylistys tekee menneisyydestä biologiaa ja tulevaisuudesta aistikuvia.