”Edellisessä kirjeessä mainitsemani elokuvakäsikirjoitus tulee tämän kirjeen mukana. Lähetän sen sinulle siksi, koska se herättää ärsyttäviä kysymyksiä, kuin vastauksia vaatien, vaikka tiedän, ettei sen tyylisten tarinoiden filmatisointi sinua kiinnostakaan. Suhtaudu siis käsikirjoitukseen miten haluat: ajanvietteenä, kirouksena tai historiallisena vitsinä.”

Näin alkaa tuntemattoman henkilön tuntemattomalle vastaanottajalle osoittama kirje, joka muuttaa peruuttamattomalla tavalla suomalaista kirjallisuushistoriaa. Tämä Venetsian tulvista marraskuussa 2019 löytynyt kirje paljastaa täysin uusia asioita suomalaisen menestyskirjailijan Mika Waltarin (1908-1979) elämästä sekä kahdesta hänen tunnetuimmasta henkilöhahmostaan, Sinouhé egyptiläisestä ja ispettore Palmasta.

Säälimättömistä paljastuksista huolimatta moni polttava kysymys jää yhä vaille vastausta.

Kirjan syntyhistoriasta
Venetsian tulvista marraskuussa 2019 löytyi vanha nahkasalkku, jossa oli viisi kirjaa, kuvitettu elokuvakäsikirjoitus sekä käsikirjoituksen taustoja selittävä kirje, jonka kirjoittajasta ja vastaanottajasta ei ollut tietoa, sillä salkussa ei ollut nimitietoja sisältävää kirjekuorta, ainoastaan lokakuun 26. päivänä vuonna 1979 Purgatorio-Cataniassa päivätty 32-liuskainen konekirjoitettu teksti.

Nahkasalkun löytäjä, eläkeläinen Buffone Pagliaccio, ilmoitti löydöksistään San Sevolon saarella sijaitsevan Università Ca' Foscarin Kielten ja kulttuurien tutkimuksen laitokselle sekä siskontyttärensä kehotuksesta useille toimittajille, joista yksi ainoa, freelancerina toimiva tutkiva journalisti Giotto de Chirico kiinnostui kirjeestä ja elokuvakäsikirjoituksesta lähinnä siksi, että hänen äitinsä oli lähtöisin Agrigentosta ja hän oli opiskeluaikoinaan tutkinut salapoliisikirjallisuutta sekä kirjallisuuden adaptaatiota. Sattumaa tai ei, Giotto de Chirico oli jo ennen Venetsian tulvia varannut joululomamatkan Suomeen (käydäkseen Kolilla ja Kuusamossa ennen Kilpisjärveä), ja kun tiemme kohtasivat Joensuun Sointulassa (lauantaina 14. joulukuuta 2019), Giotto de Chirico kertoi käsiinsä saamasta kuvitetusta elokuvakäsikirjoituksesta sekä sen taustoja selittävästä kirjeestä, jonka päähenkilö oli Mika Waltari, edesmennyt suomalaiskirjailija; ja kun kerroin olevani kustantaja, de Chirico kysyi haluaisinko julkaista Waltarin menneisyyttä ja luovuutta valottavan kirjeen sekä elokuvakäsikirjoituksen Waltarin äidinkielellä Waltarin isänmaassa. Aihe kuulosti kiinnostavalta, mutta en luvannut mitään, sillä en osaa italiaa, joten minun pitäisi ensin nähdä tekstit suomennettuina.

Kaksi kuukautta myöhemmin, kun olin unohtanut jo koko asian, sain Pioni Ciarlatano nimiseltä henkilöltä sähköpostiini kirjeen sekä elokuvakäsikirjoituksen alkusivujen raakasuomennokset. Ciarlatano ilmoitti lähettävänsä valmiit käännökset ennen pääsiäistä, mikäli olin kiinnostunut niiden julkaisusta. Totta kai olin, etenkin kun Ciarlatano kertoi de Chiricon tuttavien luvanneen hoitaa käännöspalkkion. Halusin heti kiittää de Chiricoa, mutta saadessani valmiit suomennokset pääsiäisenä sain Ciarlatanolta myös tiedon, että de Chirico oli kuollut COVID:iin venetsialaisessa sairaalassa jo maaliskuun 24. päivänä. Vasta silloin aloin miettiä elokuvakäsikirjoitukseen ja sen taustoja selittävään kirjeeseen liittyviä tekijänoikeuskysymyksiä, mutta Ciarlatanon mielestä kesällä 1928 kuvitetun elokuvakäsikirjoituksen tekijänoikeuden suoja-aika oli jo umpeutunut, sillä "tekijä kuoli viimeistään 1940-luvulla". Tarkempaa syytä tai minkäänlaista näyttöä oletukselleen hän ei antanut. Lisäksi Ciarlatano ei pitänyt kirjettä taideteoksena eikä siten tekijänoikeuden suojaamana teoksena, vaan "monella tapaa välttämättömänä tutkielmana tämän kokonaisuuden (ymmärtämisen) kannalta", minkä takia hän ilmoitti ottavansa kaiken vastuun - eettisen, poeettisen ja juridisen - kirjeen ja elokuvakäsikirjoituksen julkaisemisesta suomen kielellä Suomessa, mikäli niiden tekijänoikeudet olisivat kustantajalle kynnyskysymys.