Kirjailijat Raija Oranen, Outi Pakkanen ja Marko Leino sekä Suomituben supertähti Roni Back kertovat muistonsa joulusta, jolloin kaikki ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan... 

Raija Oranen: Joulu koiran perässä 

“Menimme ensimmäistä kertaa Aurinkorannikolle syksyllä 1998 minun masentuvaista mieltäni valaisemaan, eikä kulunut montakaan viikkoa, kun olimme kasanneet velkarahaa niin, että ostimme talon Cala de Mijasista erään ystävämme kanssa – siinä kun oli tilaa eli kolme pientä huoneistoa. Paikka oli ihana, aivan meren ääressä, ja samoilla veloilla hankittiin sitten huonekalut ja muu tarpeisto niin, että aatonaattona saatoimme kuskata loputkin tavarat uuteen kotiin.  

Asetuimme keskimmäiseen kerrokseen ja joulua viettämään saapuneet jälkeläiset alas maan tasalle. Tuolloinen koiramme, parsonrusselinterrieri Donna Doris von Meinhof-Partanen asui siis keskimmäisessä kerroksessa, ja siitä tässä muistossa juuri on kysymys. 

Suunnitelma oli se, että lähtisimme vuokratulla autolla Marbellaan ja söisimme jouluaaton lounaan viihtyisästi jollain terassilla. Ilma oli ihana, juuri sellainen kuin olimme uneksineet. Mutta vähän ennen lähtöä tapahtui jotain, jota emme osanneet ennakoida. Se oli kissa. Se hiiviskeli tontillemme, jota ei ollut vielä aidattu, ja kiersi meren puolelta alakautta talon päätyyn. Talo oli rinteessä niin että toisen kerroksen huoneisto oli kadun puolelta jalkakäytävän tasolla ja meren puolen parveke oli kerroksen verran korkeammalla.  

Koiramme Doris oli tyttö, joka kulki omia teitään ja rakasti kissojen metsästämistä. Nyt Doris huomasi kissan ja loikkasi samoin tein parvekkeen päädystä alas maahan. Ja sinne se koira katosi, katin perään, eikä tullut takaisin! 

Me yritimme tietysti kaikkia keinoja, vanhoja ja uusia, mutta yksikään ei tepsinyt. Koira oli karussa ja meidän olisi pitänyt jo olla Marbellassa. Yritimme näytellä, että eipä tässä mitään hätää eikä lähtöä ole, tule nyt vain kotiin. Menin viinilasi kädessäni kadun puolelle jalkakäytävälle maleksimaan uskoen, että kultasemme ilmaantuisi käden ulottuville. Hänen sijastaan ohi ajoi brittipariskunta, joka alkoi raivota autostaan, ettei kadulla saa juoda viiniä – edes oman talonsa edustalla! Tuohon aikaan briteillä oli erittäin huono maine rannikolla, eikä syyttä. 

Oli kulunut kaksi tuntia, kohta puolet lisää. Viimein mieheni Jyrki keksi keinon: piiloudutaan taloon, ollaan ihan hiljaa ja jätetään ovi raolleen. Jospa koira tulee etsimään. Se oli keino joka tepsi. Koirat eivät hylkää laumaansa, ja sieltäpä tuo valkoinen kaunottaremme viimein tulla hipsikin sisään etsimään omaisiaan. Jyrki oli piiloutunut niin, että saattoi paiskata samalla hetkellä ulko-oven kiinni, ja satimessa oli se karkulainen! 

Ajoimme Marbellaan vihaisina, ja vielä vihaisemmiksi tulimme, kun huomasimme että ravintolat olivat jo kiinni. Viimein löysimme valmiita annoksia myyvän buffetin, ja sen tiskiltä ostimme niitä rippeitä, joita muilta oli jäänyt. Kun ehdimme takaisin Calaan, ruuat olivat tietysti jäähtyneet ja ränstyneet lopullisesti, eivätkä ne  alun perinkään olleet ykkösluokkaa.  

Syötiin siis mitä saatiin. Koiraakaan ei voinut rökittää, vaikka mieli olisi tehnyt. Saimmepa kuitenkin muistorikkaan joulun.” 

Varma joululahjavinkki: Raija Oranen: Iso. Loistelias romaani ja kriitikoiden ylistämä teos Mäntän suurmiehestä, jolla oli iso vaikutus koko Suomen historiaan. 

Roni Back: Pukki ei halunnut Korvatunturille 

“Kun olin nuori, joulupukki tuli aattoillan vierailulle, ja satuimme olemaan hänen viimeinen kohteensa. Vanhempani tarjosivat pukille virvokkeita, ja hän nautti niistä niin paljon, ettei halunnutkaan enää lähteä takaisin Korvatunturille! Lopulta isäni joutui hieman suoremmin pyytää pukkia matkoilleen.” 

Varma joululahjavinkki: Roni Back: Matkani somen huipulle. Roni Back avaa vihdoin itsestään sitä puolta, joka ei usein näy. Esiin pääsevät tarinat videoiden taustalla, sekä epäonnistumiset ja julkisuudessa elämisen varjopuolet.   

Marko Leino: Malttamaton isä 

“Olin 7-vuotias ja niin kaukaa kuin muistin, aattoiltamme olivat edenneet saman kaavan mukaisesti. Jouluaterian jälkeen aloimme odotella joulupukkia tulevaksi. Aika kului, ja totta kai me lapset, kolme vuotta vanhempi isoiskoni ja minä, hermostuimme, kun pukkia ei kuulunut. Mutta eniten hermostui aina isä. Hän kävi vähän väliä ikkunasta katsomassa, josko pukki vihdoin saapuisi. Piha oli autio, vain tervalyhtyjen liekkien varjot tanssivat vitihangella. 

Tapahtui taas tuo joka jouluinen: isä ei enää jaksanut odottaa, vaan puki ulkovaatteet ylleen ja veti kengät jalkaan. Hän kertoi lähtevänsä katsomaan, ettei pukki pyöri pimeällä maantiellä rekensä kanssa löytämättä reittiä pihaamme. Ovi kävi ja isä meni. 

Kului muutama hetki ja oveen kolkutettiin. Äiti ihmetteli, unohtiko isä avaimen kotiin. Mutta ei, ovella seisoikin joulupukki, toivotti hyvät joulut ja kohta jo jakoi olohuoneessa lahjoja meille malttamattomina odottaville lapsille. Isän paketit otti vastaan äiti, joka kertoi isän olevan poissa siksi, että lähti pukkia tieltä etsimään. Pukki sanoi, ettei tullut teitä pitkin vaan yläilmojen halki lentävillä poroillaan. Ja pukin pitikin kiireen vilkkaa jatkaa matkaa, vielä oli puoli maailmaa lahjoja vailla. Vaikka porot lensivät nopeammin kuin lentokone, niin kiirettä piti silti pitää, että pukki ehti jossain välissä edes eväsleipänsä hotkaista. 

Hetkisen pukin lähdöstä eteisessä kolisteli isä. Hän huuteli, ettei ollut näkynyt tiellä pukkia, ei rekeä, ei edes yhtä poronpapanaa ja jatkoi, että taisi tulla nyt surkea lahjaton joulu. Kun isä meiltä kuuli ja omin silmin näki, että pukki olikin käynyt meillä hänen poissa ollessaan, hän alkoi surkeana päivitellä, että miten taas näin kävi, ettei hän saanut tavata pukkia. Isä tyyntyi kyllä äkkiä, kun sai omat lahjapaketit syliinsä. 

Kun olin 8-vuotias kaikki eteni aluksi taas kuten ennenkin. Pukkia odoteltiin ja isä hermostui ensimmäisenä. Pakko mennä katsomaan, ettei pukki ole eksynyt, kun siellä ei tänä jouluna ole luntakaan vaan sysipimeää, hän tokaisi. Mutta juuri silloin ovelta kuului koputus. Kuka siellä tähän aikaan, isä ihmetteli. Tietenkin joulupukki, minä sanoin. Ei voi mitenkään olla, isä vastasi. Miten niin, ihmettelin. Isä vilkaisi minua, avasi suunsa, mutta ei sanonutkaan mitään vaan lähti ovea avaamaan. Ja toden totta, minä olin oikeassa: joulupukki siellä oli lahjasäkin kanssa! 

Pukki jakoi kaikille lahjat. Ainoastaan isältä pukki tivasi joka paketin kohdalla, oliko tämä varmasti ollut kiltti ja ansainnut lahjansa. Isä, joka oli ihmeen vaisu, vaikka kerrankin sai tavata pukin, nyökki vain totisena ja otti lahjat vastaan. Äiti oli harvinaisen hilpeällä päällä, hihitteli itsekseen. Kohta pukki jo lähti, äiti saattoi hänet ovelle isän jäädessä mykkänä availemaan paketteja. 

Ei kulunut kuin tovi pukin lähdöstä, kun oveen kolkutettiin taas. Isä ei reagoinut mitenkään, joten äiti meni avaamaan. Siellä oli yllättäen äidin veli Jarmo, joka oli päättänyt tulla toivottamaan hyvät joulut. Ihan ex tempore vaan, kun ei tässä poikamiehellä muutakaan menoa jouluna, niin kuin hän sanoi olohuoneeseen tulleessaan. Ai, täällä on pukkikin jo ehtinyt vierailla, hän jatkoi nähdessään lahjat, harmi etten ehtinyt näkemään. Jarmo iski nopeasti silmää äidille. Enkä silloin yhtään ymmärtänyt, miksi.” 

Varma joululahjavinkki: Marko Leino: Unimaailman vangit. Unen ja toden rajamailla liikkuva koko perheen lukuromaani on mukaansa tempaava seikkailutarina ja viisas kertomus oman itsensä ja rohkeutensa löytämisestä, rakkauden voimasta. 

Outi Pakkanen: Sinapissa sen salaisuus... 

”Kaikki reseptit on tarkoitettu kiertämään”, sanoo kirjoistani tuttu graafikko Anna Laine, joka rakastaa intohimoisesti ruokaa ja kokkaamista.  

Allekirjoitan Annan mielipiteen – yhtä reseptiä lukuun ottamatta. Sinappireseptini on nimittäin niin salainen, että säilyttäisin sitä kassakaapissa, jos minulla sellainen olisi. Osaisin luetella herkun kaikki kaksitoista (12!) ainesosaa unissanikin. Määrän lisäksi keskeistä on tietysti ainesosien mittasuhteet. Kerran mies menneisyydestä yritti selvittää sinapin koostumuksen laboratorio-olosuhteissa, mutta onnistui jäljittämään vain pikkuruisen kananmunankuorenpalasen, joka oli eksynyt joukkoon. 

Valmistan sinappia erityisesti jouluksi ystäville, sukulaisille, tutuille, kylänmiehille ja -naisille – vähintään kaksikymmentä pikkutölkkiä, erään kerran yli seitsemänkymmentä. Keitän sinapin, purkitan, kirjoitan etiketit, liimaan joulutarrat, solmin koristenauhat… Aikamoista näpertämistä siis, mutta ehdottoman hauskaa! Paitsi kerran. 

Olin avannut sinappipajani tavallista myöhemmin eli tuli tavanomainen jouluhässäkkä. Vanhasta muistista tein kaiken kuten ennenkin, annostelin, keitin, purkitin (sillä kertaa vähän yli neljäkymmentä tölkkiä), jäähdytin, maistoin ja – APUA! Olin kaikessa kiireessä unohtanut keitoksesta yhden keskeisimmistä ainesosista eli sokerin. 

Muutaman erittäin äänekkään painokelvottoman laatusanan jälkeen rauhoituin, kaavin ja pesin tölkit, lisäsin sokerin seokseen, kiehautin, pesin tölkit ja purkitin uudelleen. Tuskin kukaan muu huomasi mokaa, mutta omaan suuhuni jäi hiukan kitkerä maku. 

Nyt siis tarkkaavainen lukija on jo huomannut, että sinappini ainesosiin kuuluu ainakin kananmuna ja sokeri. Mutta entä ne kymmenen muuta, puhumattakaan niiden keskinäisistä suhteista? Siinäpä sen salaisuus…” 

Varma joululahjavinkki: Outi Pakkanen: Pullonkerääjä. Suomen dekkarikuningattaren uusimmassa Anna Laine-dekkarissa sukusalaisuudet paljastuvat julmasti yöllisessä tarinassa.