Kokemuksensa kirjaan purkanut Soili Pohjalainen: ”Lapsen itsetuhoisuus kosketti perhettämme omakohtaisesti”
Soili Pohjalainen kirjoitti romaanin lapsen itsetuhoisuudesta ja toivoo muistavansa ottaa kynän mukaan, jos joutuu joskus autiolle saarelle.
- Miten ja miksi sinusta tuli kirjailija?
Monesta asiasta voi syyttää äitiä, myös tästä. Äitini luki minulle pienenä, vei kirjastoon ja tuuppasi minut polulle, jolta ei ollut paluuta. Lukemisen lisäksi myös kirjoittaminen kiinnosti varhain. Nuorena aikuisena aloin harrastaa kirjoittamista ryhmässä. Olen myös opiskellut kirjoittamista ja valmistunut kirjoittamisen maisteriohjelmasta. Kirjailijaksi tuleminen merkitsi suuren ja pitkäaikaisen haaveen toteutumista.
- Mistä uusin romaanisi Ihon alla kertoo?
Se on kolmas romaanini ja kertoo lapsen viiltelystä ja itsetuhoisuudesta äidin näkökulmasta kerrottuna. Teoksen rankka aihe on koskettanut perhettämme omakohtaisesti. Romaanissa olen käsitellyt kokemuksiamme romaanikirjailijan vapaudella.
- Mitä kirjoittaminen vaatii?
Sitkeyttä ja lujaa uskoa prosessiin. Kun alan kirjoittaa kirjaa, minulla on idea ja ajatuksia, mutta en kuitenkaan tiedä, minkälainen teos lopulta syntyy ja miten se syntyy. Pitää uskoa siihen, että kaikki kyllä selviää aikanaan, kunhan vain kirjoittaa.
- Mistä kirjoittamisen työvaiheesta pidät eniten ja miksi?
Helpointa ja hauskinta on silloin, kun kirjoittaminen tapahtuu pään sisällä, kun pyörittelee mielessään tilanteita, hahmoja ja repliikkejä. Elämä tarjoilee toisinaan herkullisia aineksia, joita kirjoitan talteen puhelimeni muistiinpanoihin. Siinä on jotain samaa kuin aarteen löytämisessä kirpputorilta.
- Entä vähiten?
Vaikeinta ovat kirjoittamisen viimeiset metrit ennen kuin teksti lähtee painoon. Tarkistaminen, korjaaminen ja hiominen on tuskallista, ahdistavaa ja lähtee usein lapasesta. Kirjoittamista, kuten kaikkea muutakin elämässä, tehdään omalla persoonalla. Tutuiksi tulleet omat heikot kohdat tulevat vastaan myös kirjoittaessa.
”Kaikki kyllä selviää aikanaan, kunhan vain kirjoittaa.”
- Keräätkö muilta kommentteja tekstiisi sitä työstäessäsi?
Kustannustoimittajalla on tärkeä ja merkittävä rooli siinä, minkälainen kirjasta tulee. Kahden ensimmäisen romaanini kohdalla kirjailija Mari Mörö oli minulle tärkeä tekstin kommentoija ja kirjan kätilö. Kirjoittaja tarvitsee matkalla kommentteja, mutta liian monelta niitä ei kannata kysyä.
- Ketkä ovat kirjallisia esikuviasi?
Nuorena minuun teki vaikutuksen Tuija Lehtisen, Anna-Leena Härkösen ja Rosa Liksomin tekstit. Myöhemmin jäljen ovat jättäneet Aila Meriluodon päiväkirjamerkinnät ja Eeva Kilven kuvaukset sota-ajasta ja evakkoudesta.
- Mistä kirjastasi itse pidät eniten?
Jokainen teos on omalla tavallaan tärkeä. Esikoisteokseni Käyttövehkeitä (Atena 2016) on kuitenkin ollut monella tavalla merkityksellinen virstanpylväs elämässäni. Vuosikausien rämpiminen kirjoittajan polulla kohti haavetta, jonka toteutumisesta ei ollut takeita, palkittiin saadessani ensimmäisen kustannussopimuksen. Esikoisteoksesta saamani Kalevi Jäntin palkinto on ollut minulle tärkeä tunnustus.
- Jos olisit tekstilaji, mikä olisit?
Olisin pienen paikkakunnan paikallislehden tekstaripalstan mielipidekirjoitus. Olisin vinosta ja oudosta vinkkelistä jotain arkipäiväistä asiaa tarkasteleva 160 merkin tokaisu, joka sisältäisi vähintään kaksi kirosanaa ja jonka luettuaan lukija joko pyörittäisi päätään tai hörähtäisi nauramaan.
- Minkä kirjan ottaisit mukaan autiolle saarelle ja miksi?
Ottaisin mukaani tyhjän päiväkirjan, jonka sivuille voisin kirjata havaintoja, hassuja sattumuksia ja päähän pälkähtäneitä mietteitä. Kirjan sivuille voisi myös luoda rinnakkaismaailman: ihmisiä ja elämää ympärilleen. Kynä pitäisi muistaa ottaa mukaan!
