Marcel Proust etsi kadonnutta aikaa. Kirsti Manninen, alias Enni Mustonen, etsii kadonnutta tilaa.

Suomalaisten suosikkikirjailija rakastaa menneisyyttä ja historiaa. Hän herättää henkiin huoneita, asuntoja ja teattereita, joita ei enää ole. Hän tuo menneisyyttä nykyisyyteen.

Yksi esimerkki kadonneesta tilasta on Liisankadun vanha studio. Studiota ei enää ole, paitsi Mustosen kirjojen sivuilla.

– Minä oikeasti kuljen siellä. Vaikka sitä maailmaa ei enää ole, minulla on olemassa siitä tarkat piirustukset ja valokuvat. Minun ei tarvitse kuvitella sitä, vaan tarkan taustatyön ansiosta pystyn liikkumaan siellä ihan suvereenisti. Jos kirjoillani on lukijoita, jotka ovat siellä itse aikoinaan liikkuneet, he pystyvät tunnistamaan sieltä ihan samat oikeat, vanhat elementit. Siihen minä käytän ihan valtavan paljon aikaa.

Kirjailijan kiinnostus historiaan värittää Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjaa, jossa seurataan Erikssonin perheen elämää. Sarjan ensimmäinen osa Paimentyttö (2013) kertoi 1800-luvun lopun ajoista, nyt ollaan jo 1950-luvulla. Kirjasarjassa on käyty niin Pariisissa kuin Skotlannissa – juuri julkaistu Näkijä sijoittuu vuorostaan Hollywoodiin, elokuvien mekkaan.

Miksi Hollywood? Vastaus tulee kuin apteekin hyllyltä.

– Koska Amerikka on minulle tuttu, Manninen sanoo.

Mannisen poika Jaakko asuu Kaliforniassa, eikä ainoana suvun jäsenenä. Moni muukin sukulainen on aikanaan pakannut matkalaukkunsa ja muuttanut Atlantin toiselle puolelle. Vaikka viime vuoden aikana matkustaminen on ollut mahdotonta, se ei ole ollut Ennille ongelma, onhan Kirsti kerännyt aineistoa jo vuosia. Näin työnjako aina meneekin – Kirsti kerää materiaalin ja tekee taustatyön, Enni kirjoittaa.

Yleensä Kirsti Manninen pyrkii kokemaan hahmojensa mukana kaiken.

– Kun Kirsti oli Pariisissa, Kirsti oli myös Pariisissa. Samoilla nurkilla, samoissa paikoissa, hän kertoo.

Ensimmäinen Kirsti viittaa tässä kirjan päähenkilöön, toinen kirjailijaan itseensä. Enni tulee mukaan vasta siinä vaiheessa, kun taustatyöstä syntyy kirja.

Kirjaan liittyvää taustatyötä Manninen pitääkin erityisen tärkeänä.

– Varsinkin, kun puhutaan menneestä maailmasta, on pakko nähdä, aistia, tuntea, haistaa, maistaa. Millainen se maailma oli, jossa hahmot kulkivat, mitä he näkivät, mitä kokivat.

Kun taustatyö on tehty, alkaa Enni Mustosen kirjoitusurakka. Silloin kirjoitetaan koko valveillaoloaika, ja kun ei kirjoiteta, kirjan hahmot ja tapahtumat ”vyöryvät mielessä.” Kirjoittamiseen kuluu kahdesta kolmeen kuukautta, jolloin tunteja ei lasketa, eikä päiviä.

– Ei synnytystäkään voi vain lopettaa perjantaina klo 17 – samoin ei kirjoittamistakaan.

Mannisella on hymy kasvoillaan hänen kertoessaan kirjan synnytyksestä. Intohimo lukemiseen ja kirjoittamiseen onkin tärkein ainesosa kirjan kirjoittamisessa.

– Kirjoittajaksi on vaikea tulla, jos ei rakasta lukemista, Manninen sanoo ja veikkaa juuri sen olevan suosionsa salaisuus.

– Minä olen oppinut omin päin alle kouluikäisenä lukemaan ja olen aina ollut lukutoukka. Oman lukemisen kautta lajin tuntemus ja lajin ymmärrys ovat kasvaneet. Eihän sitä voi kylmiltänsä ruveta kirjoittamaan historiallista romaania!

Manninen innostui historiasta luettuaan Samuli Paulaharjun kansatieteelliset kuvaukset, jotka olivat mummolassa nahkakantisina teoksina.

– Kahdeksanvuotiaana olin jo lukenut melkein kaikki Paulaharjun teokset ja luin ne joka kesä uudestaan, Manninen muistelee.

Nykyään Manninen lukee eniten historiallista kirjallisuutta, elämänkertoja sekä muistelmia, joilla kaikilla on roolinsa uusien kirjojen synnyssä.

Korona-aika ei ole onneksi tahtia hidastanut, ja arki on pysynyt suhteellisen samanlaisena. Sukulaisia asuu kilometrin säteellä Mannisen kodista, erillistä toimistoa kodin ulkopuolella ei ole ollutkaan.

– Odotamme hartaana kesää. Sisällä ei ole voinut istua ison pöydän ääressä niin kuin sitä toivoisi, joten kun kesä tulee, on ihanaa päästä istumaan ulkona yhdessä.

TUULI PENTTILÄ